Eläinten oikeudet on aiheena tärkeä, mutta monelle vaikea asia kohdattavaksi. Suurin osa ihmisistä varmasti haluaa, että eläimiä kohdellaan yhteiskunnassamme hyvin ja he saattavat myös olettaa näin tapahtuvan käytännössä. Toisaalta moni tuntee sisäistä ristiriitaa eläinten syömisestä, koska on tietoinen tuotannon ongelmista tai on muuten eläinrakas. Miksi siis syömme eläimiä kun voisimme valita toisin? Miksi lisäämme toimillamme eläinten kärsimystä, kun samaan aikaan tuomitsemme sen? Tämä artikkeli pureutuu näihin ja moniin muihin eläinten oikeuksiin liittyviin kysymyksiin, koska aiheella on merkitystä. Sen sijaan media ei tästä näkökulmasta juttuja juurikaan kirjoita, ja jos eläimistä puhutaan, tehdään se kovin ihmiskeskeisesti.
Karnismi
Sosiaalipsykologi Melanie Joyn luoma karnismin käsite kuvaa ihmisten omaksumaa näkymätöntä ajatusmaailmaa, jossa lihansyöntiä pidetään luonnollisena, normaalina, tarpeellisena ja mukavana.
Lihansyönnin luonnollisuutta puolustetaan luonnon kiertokululla, ihmisen paikalla ravintoketjun huipulla tai esi-isiemme ruokavaliolla. Normaaliksi asia voidaan julistaa, sillä suurin osa maailman ihmisistä syö lihaa. Suomessa lukema on peräti 90 prosenttia (s. 16.) Ihmiset mieltävät lihansyönnin tarpeelliseksi myös ravintoaineiden riittävän saannin takia, ja maukkaan ruoan syöminen on tietysti mukavaa. Yksikään näistä syistä ei kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua.
Lihansyönnistä ja muiden eläinperäisten tuotteiden kuluttamisesta on kehittynyt kulttuurinen normi, jonka normaaliutta pidetään itsestään selvänä. Ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen. Minkään asian normaalius ei kuitenkaan automaattisesti tee siitä moraalisesti hyväksyttävää. Esimerkiksi valistusajan filosofi David Hume puhui tästä aikanaan, josta myös tunnetaan käsite “Humen giljotiini.” Termin mukaan asioiden nykytilasta, eli siitä miten ne tällä hetkellä ovat, ei voi päätellä niiden moraaliutta. Myös esimerkit naisten tai seksuaalivähemmistöjen kaltoinkohtelusta monissa maissa tukee tätä väittämää. Siitä huolimatta, että tämä olisikin normaalia tietyissä maissa, ei se tee siitä moraalista tai hyväksyttävää.
Eläinten tehotuotannosta on luonnollisuus myös kaukana, vaikka lihajätit muuta väittävät. Esimerkiksi maidontuotannossa vasikka erotetaan emosta pian syntymän jälkeen, koska maito halutaan ihmisten käyttöön. Sen sijaan vasikka suljetaan pieneen karsinaan, jossa hänelle tarjotaan korviketta. Kokemuksena tämä on molemmille traumaattinen ja jopa väkivaltainen.
Toisen esimerkin annan munantuotannosta, jossa kukkotiput tapetaan käytännössä heti kuoriutumisen jälkeen joko kaasulla tai silppurilla, koska niille ei ole tuotannossa käyttöä. Muitakin esimerkkejä löytyy, mutta näistä kahdesta monet eivät tiedä ja toisaalta monet mieltävät maidon ja kananmunat eettisempänä eläintuotantona lihantuotantoon verrattuna. Todellisuudessa molemmat lisäävät eläinten kärsimystä.
Väitteet ravintoketjun huipulla olemisesta tai esi-isiemme ruokavaliosta eivät nekään kestä haastamista. Toisin kuin esimerkiksi leijona, joka ei kykene moraaliseen harkintaan ja ei selviä ilman lihaa, ihminen pystyy molempiin. Tämän takia eläinten tappaminen ja eläinten kärsimyksen lisääminen ilman välttämätöntä tarvetta on moraalisesti ongelmallista. Esi-isämme ovat lihansyönnin lisäksi tehneet asioita, joita emme todellakaan hyväksyisi nykypäivänä. Jos emme ota heistä mallia näissä asioissa, niin miksi tekisimme niin lihansyönnin suhteen?
Tarpeellista lihansyönti ei ole, vaikka monella tuntuu olevan mieleen juurtunut ajatus siitä, että ihminen ei kasvisruoalla pärjää. Kasvisruoasta saa kuitenkin lähes kaiken mitä ihminen tarvitsee. Muutamat vitamiinit voi syödä purkista, mutta näitä on myös lisätty moneen kasvipohjaiseen tuotteeseen. Eli edes vitamiinien takia meidän ei tarvitsisi tappaa ketään.
Lihansyönti voi myös tuntua mukavalta, mutta sitä se ei kaikille ole. Muunlajisille eläimille se tarkoittaa ainoan elämän uhraamista ihmisten makunystyröiden tyydyttämiseen.
Elämme kuin eläinperäisten tuotteiden kuluttamisella ei olisi minkäänlaisia seurauksia ja saatamme myös ajatella näin. Muistan erään lihansyöntiä puolustavan kommentin, jossa henkilö totesi, että niin kauan kun omat ruokavalinnat eivät vahingoita ketään niin ongelmaa ei ole. Kommentti kertoo kaikessa järjettömyydessään karua kieltä ihmisten tietämyksen tasosta mitä tulee nykymuotoiseen eläinten tehotuotantoon. Emme ymmärrä edes sitä, että eläimet kärsivät tai haluamme loppuun asti uskotella itsellemme, että näin ei ole.
Spesismi
Spesismi on toinen ilmiö, joka auttaa ymmärtämään eläinsuhdettamme. Tämä Richard D. Ryderin luoma ja Peter Singerin popularisoima termi kuvaa ilmiötä, jossa ihmiset kohtelevat eläimiä heihin liitettyjen kategorioiden mukaan. Siinä missä koirat ja kissat ovat arvokkaita perheenjäseniä, joiden syömistä muissa kulttuureissa paheksumme, ovat possut, kanat ja naudat tuotantoeläimiä, joiden arvon mittaamme heistä saatavan hyödyn mukaan. Kun tätä lajittelua iskostetaan lapsuudesta alkaen, on ymmärrettävää miksi eläinten systemaattista tappamista ei nähdä ongelmana. Sen sijaan saatetaan puhua välttämättömästä pahasta. Kun asian on hyväksynyt, voi sen unohtaa loppuelämäksi.
Välttämättömästä pahasta tulee mieleen edesmenneen yhdysvaltalaiskirjailija Ursula K. Le Guinin kirjoittama tarina The Ones Who Walk Away from Omelas. Tarina kuvaa utopistista yhteiskuntaa, jossa ihmiset elävät onnellista elämää. Utopian mahdollistamiseksi ihmisten on kuitenkin täytynyt uhrata lapsi, jota he pitävät hirveissä oloissa. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan hyväksy uhrausta, vaan lähtevät kaupungista. Minulle eläintuotteista luopuminen oli vastaavanlainen hetki. Kun suurin osa ihmisistä uskoo eläintuotannon välttämättömyyteen, jotta yhteiskuntamme voi toimia, näin itse edessäni moraalisen kysymyksen, jota en voinut enää ohittaa. Olikin parempi kävellä pois.
Ihmisten erilainen moraalikäsitys ei kuitenkaan poista ongelmaa. Ei, vaikka ihminen ei itse pitäisi nykyistä eläintuotantoa tai eläinten tappamista ruoaksi ongelmana. Asian huomiotta jättäminen ei muuta sitä tosiasiaa, että eläimet kärsivät ihmisen toiminnan vuoksi.
Se miten käytämme kieltä kun puhumme eläimistä ylläpitää luomiamme kategorioita, joissa ihminen nähdään lajina ylivertaisena muunlajisiin eläimiin nähden. Joitain ihmisille varattuja sanoja ei haluta ollenkaan käyttää eläimistä puhuttaessa. Eläin ei ole koskaan raskaana tai äiti, vaan tiineenä ja emo. Tappaminen onkin kaatamista tai lopettamista. Hesarin viime viikon uutinen teki juuri näin. Esimerkiksi tappamisen vältteleminen kielessä normalisoi sen neutraalina asiana, jota ei kannata liikaa miettiä. Erityisesti median pitäisi puhua asioista niiden oikeilla nimillä sen sijaan, että se luo kielellä toisenlaista todellisuutta.
Yksilön vastuu väistetään järjestelmän kritiikillä
Osa saattaa perustella eläinperäisten tuotteiden kulutustaan järjestelmän kritiikillä: ihminen voi vain yrittää parhaansa epätäydellisessä maailmassa. Kun huomioidaan keinot, kuten mainokset ja alhaiset hinnat, joilla yhteiskuntamme kannustaa meitä eläinperäisten tuotteiden kuluttamiseen, voi helposti päätyä johtopäätökseen, että ihmisiltä ei voida edes odottaa järjestelmän haastamista.
Moni näkeekin eläinperäisten tuotteiden vähentämisen riittävänä yksilötason muutoksena ja vaatii keskittymistä järjestelmätason muutoksiin. Vaikka olen samaa mieltä järjestelmätason muutoksen tarpeellisuudesta, ei ihminen voi loputtomiin piiloutua järjestelmän ongelmien taakse. Varsinkaan, jos hän on tietoinen eläintuotannon ongelmista. Yksittäisen ihmisen mahdollisuudet muuttaa järjestelmää ovat nekin rajalliset, joten eläinten oikeuksia ajavien puolueiden äänestämisen lisäksi vegaaninen ruokavalio on yksi harvoista keinoista, joita yksilöllä on käytössä.
Kasvisruoan tuputtaminen ja keskitien linja
On mielenkiintoista kuinka kasvisruoka nähdään usein tuputtamisena jos esimerkiksi kaupunki päättää siirtyä tätä kohti omissa tarjoiluissaan tai kouluissa. Samaan aikaan lihan syöminen nähdään neutraalina valintana. Eli siinä missä muutamat kasvisruokapäivät viikossa ovat tuputtamista, niin tätä aikaa edeltänyt lihan dominointi ei sitä koskaan ole ollut.
Samaan aikaan moni näkee vegaanit ääri-ihmisinä, mikä tuntuu absurdilta, sillä vegaanit eivät yksinkertaisuudessaan halua kulutusvalinnoillaan lisätä eläinten kärsimystä. Joissain vegaanius saattaa herättää jopa raivoa. Moni varmasti yrittää löytää tähänkin kysymykseen niin sanotun keskitien linjan: Kyllä meidän nyt jonkin verran pitää saada eläimiä tappaa. Kaikkea kohtuudella!
Viime jouluna Hesarin toimittaja teki asian suhteen kunnon rimanalituksen kritisoidessaan kasvissyöjien ehdottomuutta. Hän päätyi johtopäätökseen, että kasvissyöjät tavoittelevat ehdottomuudellaan hyveellisen ihmisen leimaa muiden ihmisten silmissä.
Välillä tuntuu, että kyse on ennen kaikkea halusta näyttää muille. Että katsokaa, minä en koske lihaan enkä juustoon hammastikullakaan.
Muutoin rikki menisivät hiljaiset sekä muille lausumani lupaukset. Tipahtaisin jalustalta, leiripaikkani evättäisiin.
Analyysi ei voisi olla enempää väärässä ja se kertoo oikeastaan enemmän toimittajasta itsestään kuin kasvissyöjistä. Vaikka joulupöydän kinkku houkuttelisi, on turha kummeksua jos se ei houkuttele kasvissyöjiä tai ainakaan vetää absurdeja johtopäätöksiä heidän motiiveistaan. Jos ihmettelet kasvissyöjien ehdottomuutta samalla kun jätät eläimet kokonaan pois kirjoituksestasi, niin silloin ei voi tehdä muuta kuin virhepäätelmiä. Kyse ei ole siitä, että ihmiset haluavat vetää huomiota itseensä ja näyttää paremmilta ihmisiltä, vaan suurinta osaa kasvissyöjistä motivoi eniten juuri eläinten oikeudet. Jos ihminen haluaa olla vahingoittamatta eläimiä, niin silloin ehdottomuus kasvisruoan suhteen on perusteltua. Sitä ei pidä kauhistella. Sen sijaan kasvissyöjäksi ryhtyminen toimittajan mainitseman “ruokavalioposeerauksen” vuoksi tuskin tekee muutoksesta pysyvää.
Siirtyminen vegaaniksi voi ajatuksena toki pelottaa ja moni haluaisi mieluummin olla ajattelematta koko asiaa ja siksi tietoa aiheesta jopa vältellään. Tätä se oli myös minulle. Lopulta muutoksessa meni vuosia ja se vaati koko ruokaan liittyvän maailmankuvani uudelleenrakentamista. Käytännössä muutos vaati avointa mieltä uudelle tiedolle sekä omien käsitysten haastamista. Oli ymmärrettävä, ettei ole olemassa eettistä eläintuotantoa, sillä tuotantoeläinten arvo mitataan vain ja ainoastaan heistä saatavan hyödyn mukaan. Eläin on käytännössä kuin kone, joka miljardien tuotantoeläinten joukossa muuttuu kasvottomaksi massaksi, jolle ihminen voi tehdä mitä vain. Kun ymmärtää jokaisen eläimen arvon yksilönä ja heidän oikeutensa elää lajityypillistä elämää ilman ihmisen aiheuttamaa kärsimystä, eivät argumentit heidän ruumiin palojensa herkullisuudesta enää vakuuta. Onko eläinten elämällä todella vähemmän arvoa kuin ihmisen oikeudella nauttia 15 minuutin ateria?
Lopuksi
Eläinten oikeudet on myös itselleni vaikea aihe. Vegaanina eläminen lihansyöjien maailmassa on ajoittain raskasta ja välillä tuntuu, ettei kukaan välitä. Kun tuoreena vegaanina vierailin muutama vuosi sitten tuotantoeläinten turvakodissa Tuulispäässä, näin toisenlaisen maailman. Siellä eläimet saivat elää lajityypillistä elämää, ilman ihmisen aiheuttamaa kärsimystä tai muita vaatimuksia. Heitä arvostettiin juuri sellaisina ainutlaatuisina olentoina kuin he olivat tähän maailmaan syntyneet. Maailma, joka on lempeä muunlajisille eläimille olikin mahdollinen.